Pohdiskelua

Vanhaenglanninlammaskoira on melko iso koira, aikuispaino noin 30-45kg keskimäärin ja säkäkorkeuskin on useimmiten yli 56cm riippuen vähän sukupuolestakin. Koosta ja karvapeitteestä johtuen se ei ole ihan ensimmäisenä rotuvalintana kyseeseen tuleva koira - joskin monet turhaan pelkäävät, etteivät pärjää turkin kanssa... Totta on, että kurakeleillä se ei ole todellakaan sieltä kauneimmasta päästä, mutta rodunomaisella turkilla varustettu aikuinen lampuri varistaa hiekan melko pian kotiin tulon jälkeen ja juu, sitä hiekkaa sitten on! Kai se on, että koiranomistajat ovat melko joviaalia ja usein jopa melko boheemia kansaa, pienet koirankarvapallerot taikka hiekkakasat, risut, männynoksat, kävyt jne ei paljoa hetkauta. Ainakin lapsista kasvaa suuripiirteisempiä siivouksen suhteen, sillä eihän mikään ole tärkeämpää kuin koiranelämä.

 

RODUSTA olen ollut huolissani jonkin aikaa, siis mihin tämä rotu on menossa? Onko tärkeintä suuret, muhkeat turkit jollaiset ne eivät todellakaan olleet rotumääritelmää tehtäessä! Onko tärkeintä, että koira on näyttelymenestyjä ja sen arvo mitataan suhteessa siihen? Euroopassa on jo kauan linjattu näihin suuriin näyttelymenestyjiin, uroksia on annettu jalostukseen mielinmäärin ja paljon on linjoja, joissa ei nollaprosenttia ole missään kohdin sukutaulua. Mihinkö tähtään? Siihen tietenkin, että kohta kaikki ovat keskenään sukua eikä meillä ole enää mitään mitä ns jalostaa! Yksikään pentu ei kotiin lähtiessään ole valmis valio! Yksikään titteli ei periydy vaan se/ne pitää hankkia, usein kalliisti! Kotona on -väitän- paljon koiria, jotka olisivat titteleiden arvoisia, mutta niitä ei näyttelyissä näy. Se EI tee koirasta yhtään huonompaa jalostuksellisesti. Sama suku kuin kenties sillä pentuesisarellaan, joka on saanut vaikka mitä valiota, titteliä jne kennelnimensä eteen! Ja se suku periytyy... ei itse koira vaan ne geenit joita se kantaa.

 

GEENITUTKIMUKSET ovat mielestäni oiva keino yrittää saada terveempää jälkipolvea. Valitettavasti meidänkin rodusta on löytynyt monta uutta sairautta, jotka ovat jopa fataaleja koiran suhteen. Esim EIC on tämän vuosikymmenen uusin uhka, jopa 25-35% arvellaan lampureista olevan kantajia. Se on suuri määrä, niin suuri, että tutkimukset pitäisi tehdä jokaisen parituksen osapuolten suhteen ja kantajiin ei tule käyttää kuin terveen paperit saanutta vastapuolta. PCD geenitutkimus on ollut jo vähän pidempään, sen suhteen on jo valistuksella saatu paljon hyvää aikaan. MDR1 on myös huomioonotettava testaus, kuinkahan moni olisi valmis ottamaan tietoisen riskin saada pentu, jolla on tämän suhteen kantajuus? CA on monien ns jenkkilinjojen sairaus, 2000-luvun puolivälissä alkoi testattuja olla USAssa jo jonkinlainen määrä ja toivon sen suhteen, että emme saisi sitä pysyvästi suomalaisiin lammaskoiriin.

 

MyDogDNA testi sisältää: PCD, MDR1, CA geenitestit sekä paljon muuta hyvin mielenkiintoista koiran suhteen ja kehotan pennun ostajia teettämään tämän jossain vaiheessa. EIC on vielä tilattava erikseen. Lisää näistä yhdistyksen sivulla.

 

LONKKA dysplasia ja sen yleisyys rodussa on ollut kautta vuosikymmenien melko sama, joskin ehkä E-lonkkien yleisyys on alentunut. Rodun rekisteröintirajana pidetään C-tasoa, mutta toisen osapuolen tulee olla tuolloin A. Olen tämän asian suhteen edelleen sitä mieltä, että jokainen muuten terve yksilö lonkkien ollessa maksimissan sen C tulisi olla jalostukseen käytettävissä. Euroopassa meidän C lonkat eivät ole siellä C, usein arvostelu muuttuu jopa todella paljon paremmaksi. Ja tämä ei ole tuulesta temmattua, vaan ihan monien rotujen kohdalla on tämä huomattu. Valikoiva jalostus ei ole sama kuin, että "heitetään lapsi pesuveden mukana pois" muutoin terveen ja tasapainoisen yksilön kohdalla. Tämän suuntauksen ovat huomanneet eläinlääkäritkin, yksin lonkkatulos taikka joku muu yksittäinen tekijä ei SAA olla jalostuksellisesti suuremmalla painoarvolla! Valitettavasti tilastojen valossakaan emme ole päässeet kokonaan pois lonkkadysplasiasta, geenitestiä yritetään kehittää maailmanlaajuisesti (se palvelisi myös ihmislääketiedettä, jossa myös tätä testiä on yritetty kehittää) mutta sen käyttö jalostusmielessä tulee olemaan jossain tulevaisuudessa... Tämän tietämyksen avulla itse ottaisin indeksit ja BULP luvut mukaan jalostukseen, siinä näkee koko sisarusparven ja suvun lonkkatilanteen eikä vain yksittäisen koiran. Onhan se järkeenkäypää, että A-lonkkaisen ja pentueesta ainoan terveen sen suhteen käyttö ei ole läheskään niin perusteltua kuin ainoan C-lonkkaisen pesueesta, jossa suurin osa on A tai B lonkkaisia!

PERIMÄ ja sen ilmeneminen. Onkin hassua miten joissain pennuissa näkee esimerkiksi isoisän näköä ja tyyppiä vaikka monenkaan suomalaisen kasvattajan yhdistelmät ovat lähes 0%. Perimässä puhutaan feno- ja genotyypistä, joiden ero on siinä, että ensinmainittu saattaa näkyä pelkästään eikä koira periytä sitä kun taas genotyyppi periytyy - vaikka sitä ei näkisi päällepäin mitenkään. Perimä kulkee mukana, feno ei välttämättä. Koirankasvatuksen yksi mielenkiintoisempia asioita juuri tämä perimän kanssa "työskentely"! Yllätyksiä voi tulla, joskus ne ovat suuriakin.

 

Meillä on ollut hyvin pitkään Pevisa-ohjelma (perinnöllisten vikojen ja sairauksien ehkäisy) ja sen ehdot täyttävät yhdistelmät rekisteröidään. Rajat koskevat lonkkatuloksia sekä silmäsairauksia, kyynärpääkuvaus on pakollinen, mutta tulos ei vaikuta rekisteröintiin. Katso rotuyhdistyksen sivu.

Kirjoitukseni ärsyttää eräitä, joilla ei ole suurempaa käsitystä koko kasvattamisesta ja siihen liittyvistä yllättävistäkin tekijöistä. Lonkka"vika" on osaltaan perinnöllinen, osaltaan muiden tekijöiden summa. Siksi uskallan väittää, että määräyksien vieminen liian tiukoiksi tulee tuhoamaan rodun ennen pitkää ja joudutaan tilanteeseen, jossa rotuunotto ja/tai roturisteytys on edessä. Vie sukupolvia ennenkuin olemme taas ns puhdasrotuisen vanhaenglanninlammaskoiran kanssa tekemisissä. Meillä on paljon asioita ja uhkakuvia, joiden suhteen tulee tehdä päämäärätietoisemmin töitä, lonkat ovat olleet niin kauan kuin muistan yhdistelmistäkin riippumatta "kaikkea maan ja taivaan välillä".

 

Jalostuksellisesti meidän kasvattajan pitäisi pyrkiä tekemään enemmän yhteistyötä niin toisemme kanssa kuin ulkomaisien kasvattajien/yhdistysten. Siihen olisi oiva mahdollisuus nykytekniikan keinoin - mutta vieläkin on paljon ns salaisuuksia, joista ei tohdi puhua ääneen, itse en ymmärrä tätä mentaliteettia, mutta jokainen taaplaa tyylillään sanotaan. Rotu on maailmaalaajuisesti pienentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana paljon, suvut alkavat olla ainakin Euroopassa lähellä toisiaan ja kapasiteetit edellä mainittujen terveysuhkien takia ovat rajalliset. Yhteen hiileen puhaltaminen saisi aikaan ison liekin, vertauskuvallisesti sellaisen hyvän liekin siis. Onnistuisiko se, mene ja tiedä mutta ainakin sitä kannattaa yrittää.

 

 

 

 

Linkkisivuja

 

Genoscoper.fi

Sukusiitos ja elinvoima